Särkee. Särkee ranteita, peukaloita, etusormia, kyynärpäitä, toista okapäätä, nilkkoja eri puolilta, isovarpaita, toista lonkkaa, toista polvea, päätä ja poskia. Ei kaikkia yhtä aikaa eikä koko ajan. Mutta joka päivä ja joka yö jotakin tai joitakin. Pahimmat on nyt olleet lonkka ja nilkat sekä oikean käden etusormi. Ja nuo posket, jotka ovat kuin palaneet, vaikka eivät todellakaan ole. Kuumat ja punaiset ja kirvelevät.

Väsymys on myös paha. En jaksa tehdä edes kivoja asioita: on tehnyt jo pitkään mieli mokkapaloja, mutta en ole yksinkertaisesti jaksanut leipoa. Ihan tavallinen ruokakaupassa käyminen tuntuu välillä ylivoimaiselta ponnistukselta. Syysloman olen vain maannut ja levännyt, levännyt ja nukkunut. Huomenna on taas jaksettava töihin. 

Olo oli jo välillä parempi. Lokakuun alkupuolella helpotti vähäksi aikaa. Sitten tuli töissä ihan järjettömän rankka viikko, jonka aikana väsymyksen lisäksi myös säryt palasivat entistä pahempina. Tuplasin kortisonin, mutta se ei tunnu auttavan. Saa nähdä kauanko tästäkin toipumiseen taas menee.

Mä haluaisin vain käpertyä jonnekin peiton alle. Haluisin että joku halais ja sanois että ei tarvii aina jaksaa. Mutta totuus on että kyllä tarvii. Mun mies on työtön, ja mulla ei ole varaa olla paljoa poissa töistä, etten tipu sairaspäivärahalle. Mun palkalla me pärjätään, mutta yhtään vähemmällä ei saatais lainoja maksettua, vaikka korot onkin tällä hetkellä varsin asiakasystävälliset. Siispä mä jaksan.